Pärtin sukupolvi
Sibelius-Akatemian konserttisali
Sunnuntaina 10.10.1999 klo 15.00
Sinfonietta Odysseus
Andres Mustonen, kapellimestari
Anna Aminoff, huilu
Heino Eller (1887-1970):
Viisi kappaletta jousiorkesterille (1953)
Romanssi - Kaksi tanssia - Kehtolaulu - Kotimainen laulu
Jaan Rääts (1932):
Kamarikonsertto op. 16 (1961)
I Allegro | II Andante | III Allegro | IV Grave | V Allegro
Heino Eller:
Elegia harpulle ja kamariorkesterille (1931)
- väliaika -
Arvo Pärt (1935):
Festina lente (1988 / 1990)
Kuldar Sink (1932-1995):
Konsertino huilulle, jousiorkesterille
ja lyömäsoittimille (1960, tarkistetun laitoksen
k.e.)
I Andante - Allegro energico | II Andante tranquillo | III Allegro
Arvo Pärt:
Psalom (1985 / 1995)
Lepo Sumera (1950):
Musica profana (1997, e.k. Suomessa)
Espressivo - Allegro assai - Tranquillo e poetico - Allegro assai
Arvo Pärt: Collage sur B-A-C-H (1964)
I Toccata | II Sarabande | III Ricercar
Festum Esticum – Viron musiikin 100 vuotta
Suomalais-virolaisen Sinfonietta Odysseuksen
suurhanke kauden 1999-2000 aikana on esitellä Helsingissä Viron
100-vuotiasta musiikinhistoriaa: Rudolf Tobiaksen Julius Caesar
-alkusoitosta (1896) nuorten nykysäveltäjien teoksiin asti.
Festum Esticum on yksi laajimmista virolaista musiikkia
esittelevistä kokonaisuuksista, joita Suomessa on kuultu. Onkin
yllättävää, miten vähän virolaista musiikkia on Suomessa esitetty,
vaikka Viron lyhyt mutta rikas musiikinhistoria on sekä laaja
että korkeatasoinen. Festum Esticumilla on siis tärkeä tehtävä
täyttää tämä tyhjiö Suomen musiikkielämässä.
Festum Esticum on persoonallinen tulkintani
Viron musiikinhistorian kulusta. Olen lähestynyt virolaista
musiikkia ulkoapäin ja luonut oman käsitykseni
kokonaisuudesta. Ylitsepursuavan laajasta materiaalista on ollut pakko jättää
pois myös paljon kiinnostavaa. Konserttisarjan
suunnittelussa peruskriteereinä olivat teosten laatu, konserttien
sisäinen dynamiikka, konserttisarjan monipuolisuus ja
esiintyvien yhtyeiden erityisluonne. Lähtökohtanani on ollut
virolaisen musiikin kirjavan ja omintakeisen historian
esitteleminen suomalaisille kuulijoille.
Konserttisarja rakentuu puhtaasti
virolais-virolaiselle taidemusiikille. Koska esimerkiksi balttilaissaksalaista,
virolais-venäläistä tai ulkovirolaista musiikinhistoriaa ei oteta
huomioon, liittyy lähestymistapani
kansallisromanttiseen historiakäsitykseen, jota tämän päivän virolaiset
musiikintutkijat arvioivat uudelleen. Virossa on harjoitettu
taidemusiikkia keskiajalta asti, ja erilaisten vähemmistöjen toiminta on
myös ollut merkittävää. Tätä historiaa on kuitenkin tutkittu vain
vähän, ja lähdetutkimus olisi tässä yhteydessä ollut liian suuri
urakka. Uuden vuosituhannen kynnyksellä käyttää Sinfonietta
Odysseus perinnettä ponnahduslautanaan. Palaamme
varmasti myöhemmin asiaan uusien tulkintojen kera.
Virolais-virolaisen musiikin viisi sukupolvea
Viro on käynyt läpi suunnattomia poliittisia mullistuksia
1900-luvun aikana, ja koska nämä mullistukset ovat
vaikuttaneet vahvasti myös taide-elämään, jaan Viron
musiikinhistorian poliittisten kausien mukaan. Ensimmäinen sukupolvi,
Venäjän ajan tai Tarton renessanssin
säveltäjät (Tobias, A.Kapp,
Lemba, Lüdig, Aavik, Eller, Kreek, Saar ym.), opiskelivat
1890-1920 Pietarin konservatoriossa, mutta palasivat Viroon
luodakseen kansallisen musiikkiperinnön. Ihanteena heillä oli saksalainen
ja jossain määrin venäläinen romantiikka. Vain Eller ja
Saar osoittivat jonkin verran kiinnostusta modernimpia
kansainvälisiä virtauksia kuten impressionismia ja ekspressionismia
kohtaan. Tavoitteena oli luoda korkeatasoinen kansallinen säveltaide,
joka toimisi kansallisen identiteetin peruskivenä.
Tämä kuulijakeskeinen piirre leimaa virolaista musiikkikulttuuria
vielä tänäkin päivänä. Niin ideologisista kuin taloudellisistakin
syistä johtuen toimivat Tarton sukupolven säveltäjät innokkasti
myös esiintyvinä taiteilijoina, kriitikoina, opettajina ja valistus-
ja hallintotehtävissä.
Useimmat ensimmäisen sukupolven säveltäjistä
vaikuttivat myös itsenäisyyden ajalla, ja monet vielä neuvostovallan
aikana. Heidän toiminnassaan on siksi paljon
yhteistä itsenäisyyssukupolven kanssa. Säveltäjillä, kuten Aav, Tubin,
E. ja V. Kapp ja Ernesaks, oli jo perusta jonka varaan rakentaa.
He saivat peruskoulutuksensa kotimaassaan ja omalla kielellään,
ja oli olemassa muusikoita ja yhtyeitä, jotka esittivät
heidän teoksiaan. Taloudellinen perusta vapaana taiteilijana
toimimiselle syntyi. 1920-luku tuntuu olleen villin luovuuden aikaa, kun
taas politiikan alalla Hiljaisuuden ajaksi kutsuttua kautta
vuodesta 1930 toiseen maailmansotaan saakka leimasi vakiintuminen
ja poliittisesti ankarampi ilmasto.
Maailmansota ja poliittinen terrori leimaa vuosia
1940-55. Stalinin ajan sukupolvella oli toimintaansa esteettisesti
uudet lähtökohdat. Outi Jyrhämän mukaan kausi ei ole
taiteellisesti kiinnostava (musiikkiartikkeli kirjassa Viro. Historia,
kansa, kulttuuri). Eugen Kapp (Neuvosto-Viron musiikki vuodelta
1970) puolestaan kuvaa tilannetta myönteisemmin: taiteilijat
olivat innoissaan "neuvostokansojen veljellisen perheen"
jäsenyydestä ja ryhtyivät luomaan "sisällöltään sosialistista ja
muodoltaan kansallista taidetta". Kappin mukaan "musiikki
vapautui formalismista ja subjektivismista ja alkoi palvella
kansaa". Säveltäjät ottivat käyttöön uusia muotoja kuten deklamatorio
ja maallinen oratorio. Realismi sai vastakaikua
säveltäjien keskuudessa, ja teosten temaattisiksi lähtökohdiksi
otettiin "kansallisia aiheita kuten Suuri isänmaallinen sota ja
Lokakuun vallankumouksen 40-vuotispäivä". Kapp jättää
kuitenkin mainitsematta, että tämän muutoksen takana heilui
piiskana Siperian uhka. Porkkanana oli turvattu sosiaalinen
ja taloudellinen asema.
Kehitys kulki yksilöllisempään suuntaan kuin E.Kapp oli
arvellut. Stalinin kuoleman 1953 jälkeen lähestyttiin
Hrutstsevin suojasäätä. Säveltäjät saattoivat rautaesiripun läpi kuulla
kaikuja modernismin aallosta, joka oli kulkenut Länsi-Euroopan
läpi toisen maailmansodan jälkeen.
Neljättä sukupolvea, jota Festum Esticum hiukan
populistisesti kutsuu Pärtin
sukupolveksi, voitaisiin myös kutsua
kokeilevaksi sukupolveksi tai
neuvostomodernisteiksi. Nämä
nimityksen saattavat Suomessa olla harhaanjohtavia, sillä
virolaisten säveltäjien modernismi oli melko varovaista ja
perinteistä: tekniikka ei ole itsetarkoitus ja keskeistä on
monimutkaisuuden sijaan kuulijan kokemus. Eino Tambergin
Concerto grossoa (1956) pidetään modernismin läpimurtoteoksena
Neuvosto-Virossa. Tamberg itse nostaa Jaan Räätsin, Veljo Tormiksen
ja Jaan Kohan samanarvoisiksi pioneereiksi.
Myöhemmin modernisteihin liittyivät mm. Arvo Pärt ja Kuldar Sink, ja
1970-luvulla esimerkiksi nuoret Lepo Sumera ja Raimo
Kangro omaksuivat samat ihanteet. Kirjassa "Kuusi nykypäivän
virolaista säveltäjää" (1970) mainitaan virolaisen
neuvostomodernismin tyypillisiksi tekniikoiksi seuraavat: lännessä
kehittyneet aleatoriikka, dodekafonia ja sarjallisuus,
puolalainen klustertekniikka ja kansainvälinen uusklassismi
sekä polytonaliteetti. Kollaasitekniikkaa (postmodernin leikkaa
ja liimaa -tekniikan edeltäjä) käytettiin useissa itäblokin
maissa, mutta Virossa tämä tekniikka sai oman, vielä nykyäänkin
elävän koulukunnan.
Tänä päivänä voidaan jo
havaita viides sukupolvi, jonka myös yhdistän politiikkaan: 1980-luvulta (perestroikka)
nykyhetkeen (toinen itsenäisyyden aika) on virolainen musiikki
voimakkaasti suuntautunut läntisiin taidemusiikin virtauksiin,
kuten minimalismiin ja postmodernismiin. Vielä tänäänkin
virolainen musiikin suuntaus erottuu suomalaisesta. Siinä missä
Magnus Lindbergin ja Veli-Matti Puumalan musiikki tekee
vaikutuksen tarkalla älyllisyydellään ja kompleksisuudellaan, voittavat
Erkki-Sven Tüür ja Mari Vihmand yleisön suosion
pelkistetyllä, tunteisiin vetoavalla musiikillaan.
Magnus Still, taiteellinen johtaja
Käännös: Liisa Koivuranta
Heino Eller (1887-1970) ei varsinaisesti kuulu
Pärtin sukupolveen, mutta ansaitsee musiikinhistoriallisesti
paikkansa ohjelmassa kahdestakin syystä. Hän oli ensimmäinen
virolainen säveltäjä, joka kokeili moderneja kansainvälisiä virtauksia
ja häntä voidaankin pitää eräänlaisena kummisetänä
Neuvosto-Viron modernisteille. Toisaalta Eller toimi pedagogina 50
vuoden ajan (1920-40 Tartossa ja 1940-70 Tallinnassa). Hänen
oppilaitaan olivat mm. Pärt, Sumera ja useat muut neuvostomodernistit.
Kuten useimmat sukupolvensa säveltäjät, myös Eller
opiskeli Pietarin konservatoriossa, ensin viulunsoittoa ja
myöhemmin sävellystä. "Viron Sibeliuksen" sävellystuotanto ulottuu
seitsemälle vuosikymmenelle. Runsaslukuisen sävellystuotannon painopiste
on instrumentaalimusiikissa. Lepo Sumera, Ellerin viimeinen
oppilas, painottaa opettajansa sävelkielessä seuraavia
ominaisuuksia: musiikillisen materiaalin ja ilmaisuvälineiden taloudellinen
käsittely ja perusteellinen valinta, teoksen selkeä rakenne,
dynamiikan tasainen kehitys ilman "räiskähdyksiä" sekä valoisa sointiväri,
jota voitaisiin luonnehtia pohjoismaiseksi.
Viisi kappaletta edustaa tässä konsertissa
kansallisromanttista tyylisuuntaa, josta modernistit erkaantuivat. Eller sävelsi
kappaleet 30-luvulla alunperin pianolle. Jousiorkesteriversio syntyi
niinkin myöhään kuin 1953. Viimeinen osa
Kodumaine viis (Kotimainen laulu) on varsin suosittu Virossa ja sitä voidaankin
verrata Sibeliuksen Andante festivoon Suomessa. 1930-luvulla
sävelletty Elegia edustaa tunnekuohuista impressionismia. Jos
Viisi kappaletta on luonteeltaan valoisa ja pohjoismaisen
lyyrinen, välittyvät Elegiasta pimeämmät voimat. Impressionistisen
Elegian sisäänpäin kääntynyt ja fragmentaarinen luonne, sekä
tarkoitus hajottaa duuri-mollitonaliteetti olivat varmasti haaste
Viron nationalistisessa musiikillisessa ilmastossa.
Jaan Rääts (1932) oli ensimmäisten joukossa
innokkaasti puolustamassa modernin sävelkielen esiinmarssia Virossa.
Hän opiskeli sävellystä Mart Saarin ja Heino Ellerin
johdolla. Sävellystyönsä ohella hän toimi Viron radiossa ja
televisiossa. Lisäksi Rääts toimi useiden vuosien ajan Viron
säveltäjäliiton johdossa. Johtuen hänen yhteiskunnallisesta
aktiivisuudestaan hänellä oli arvostettuja poliittiisia tehtäviä
Neuvosto-Virossa. Nykyään Jaan Rääts toimii sävellyksen professorina
Viron musiikkiakatemiassa.
Räätsin modernismille on ensi sijaisesti tyypillistä
uusklassiset vaikutteet ja kollaasitekniikan käyttö. Hänen
positiivisesti latautunut ja rytminen musiikkinsa vastaa
kuulemma säveltäjänsä temperamenttia.
Neuvosto-Virolaisten ohjelmistotietojen mukaan Rääts säveltää musiikkia,
joka heijastelee teollistuneen yhteiskunnan elämää ja halua
luoda kosmisen vuosisadan estetiikkaa.
Kamarikonsertto op. 16 on kuulijaystävällinen teos, joka
ulospäin suuntautuneen virtuoosisuutensa ansiosta on myös
kiitollista soitettavaa. Teosta esitetäänkin usein eri puolilla maailmaa.
Iloiset ja energisen nopeat jaksot muistuttavat barokinajan
virtuoosisista konsertoista, kun taas intensiiviset hitaat jaksot ovat
sukua Shostakovitshin ja Prokofjevin musiikille. Modernismissaan
Rääts on hyödyntänyt harkiten myös perinteisiä elementtejä,
jotka ilmenevät mm. teosten muodossa,
äänenkuljetuksellisissa yksityiskohdissa (teeman inversio ja retroversio
jne.), jousikokoonpanossa sekä basso-ostinatossa, joka
säestää viulumelodiaa. Näiden elementtien ansiosta kuulijakin
tuntee liikkuvansa turvallisemmalla ja tutummalla maaperällä.
Hajoitettu tonaliteetti ja monet pienet yllätykset sävellyksissä sen sijaan
ovat osoitus hilpeästä ironiasta.
Kuldar Sink oli älykkään utelias säveltäjä, joka toimi
paitsi ammattihuilistina ja cembalistina/ pianistina, myös
kapellimestarina ja säveltäjänä. Sinfonietta Odysseus suunnitteli
omaa sävellyskonserttia Sinkin mielenkiintoisesta 60-luvun
tuotannosta. Valitettavasti nuotit olivat kuitenkin niin huonossa kunnossa
ja versioita teoksista oli niin monia, että työmäärä muodostui
liian suureksi ja mahdottomaksi toteuttaa. Lähetämme tässä
lämpimät kiitokset Allar Kaasikille, jonka suuri tutkimuspanos
mahdollistaa huilukonsertinon ensiesityksen Suomessa.
Sink valmistui Tallinnan musiikkikoulusta1960 ja
Leningradin konservatoriosta 1966. 1960-luvulla hän sovelsi
sävellystyössään uusklassismia, dodekafoniaa, sarjallisuutta,
aleatoriikkaa, klustertekniikkaa ja kokeellista musiikkiteatteria. Pitkän
hiljaisuuden jälkeen Sink sävelsi viimeisinä vuosinaan uusromanttiseen
sekä uusfolkloristiseen tyyliin. Säveltäjä kuoli traagisesti vuonna
1995. Sinkin tuotannosta mielenkiintoisinta antia lienee
60-luvun puolivälin tuotanto, joka koostuu säveltäjän
persoonallisesti värittyneistä dodekafonisista, sarjallisista ja aleatorisista
teoksista. Hänen musiikkilleen leimaa antavia piirteitä ovat
valoisat orkesterivärit, lyyrinen sävy ja miniatyyrimuoto.
Huilukonsertino valmistui 1960 Sinkin ollessa 18-vuotias ja
näin ollen ennen Sinkin varsinaisten sävellysopintojen alkua.
Teokselle tyypillisiä piirteitä ovat uusklassinen muotoajattelu,
motorinen rytminkäsittely, polyfonia ja vapaatonaalisuus. Sinkille
ominainen tyyli voidaan kuulla selkeässä ja valoisassa
orkesterisoinnissa, teräväpiirteisessä melodisuudessa sekä intiimissä ja
lyyrisessä muotoajattelussa. Konsertinon myötä Sink saavutti
ensimmäisen kerran tunnustusta suuremmissa piireissä.
Lepo Sumera oli Ellerin viimeinen sävellysoppilas. Hän
on työskennellyt Viron radiossa, sekä tehnyt pioneerityötä
Virossa elektronimusiikin alueella. Sävellyksen professorina
toimivalla Sumeralla on ollut myös useita tärkeitä
yhteiskunnallisia tehtäviä. Viron itsenäistymisen aikaan Sumera oli
maansa kulttuuriministerinä ja nykyään hän toimii Viron
säveltäjäliiton puheenjohtajana.
Musica profanan kaksi perusmateriaalia, pelkistetty äänikenttä
ja energinen melodia, ovat keskenään läheistä sukua ja
limittyvät toisiinsa. Teos perustuu sarjallisille tekniikoille ja se
käyttää monisatavuotisia kontrapunktisia ratkasuja. Dynaaminen
ja kontrastoiva muoto onkin tämän energisen ja
intensiivisen teoksen peruspiirre.
Arvo Pärt on epäilemättä Viron eniten soitettu säveltäjä
ja kansainvälinen kulttihahmo. Useimmille lienee tutuinta
Pärtiä edustavat viimeisimmän, meditatiivisen
tintinnabuli-tyylin teokset. Harvat sen sijaan muistavat, että Pärt 60-luvulla oli
eräs Viron ja Neuvostoliiton rohkeimmista
eksperimentalisteista. Tuolloin syntyi joukko "meluisia" teoksia, jotka hyödynsivät
mm. uusklassisia, dodekafonisia ja aleatorisia tekniikoita. Yhtä
lailla edustavat Pärtin neuvostokantaatit, elokuvamusiikki
ja sävellykset lapsille säveltäjän tuntemattomampaa puolta.
Näitä kahta kautta erottaa monivuotinen hiljaisuus,
jolle tunnusomaista oli sisäinen pako ja itsetutkiskelu ja
vuodesta 1980 lähtien ulkoinen maastapako, siirtolaisena ensin
Wieniin, sitten Berliiniin. Pärtin kerrotaan kehittäneen uuden
sävelkielen, josta osoituksena yleisölle vuonna 1999 esitelty uusi teos.
Collage sur Bach -teoksessa, joka on sävelletty
säveltäjän kokeilevalla kaudella, yhdistyvät uusklassismi, klustertekniikka
ja sarjallisuus. Tintinnabuli-tyyliä edustavat tässä
konsertissa Psalom ja Festina lente.
Psalom rakentuu
moniäänisestä kaanonista, jonka äänet etenevät useissa eri tempoissa.
Kaanon alkaa epätavallisesti yhtä aikaa kaikissa äänissä ja
lähtötempo säilyy ainoastaan alttoviululla.
Festina lenten nimi on lainattu Keisari Augustuksen sanoista "Kiiruhda hitaasti". Sitä
voidaankin pitää mottona koko tintinnabuli-tyylille.
Eräs konsertin perusideoista on esitellä se maaperä, mistä
Pärtin musiikki on kehittynyt ja samalla tuoda esille niitä
toisenlaisia ratkaisuja ja mahdollisuuksia, joihin saman taustan
omaavat kollegat ovat sävellystyössään päätyneet.
Magnus Still
Käännös: Satumaija Peltoniemi
Andres Mustonen on monipuolinen muusikko: viulisti,
Hortus Musicus- yhtyeen johtaja, kapellimestari ja
useiden konserttisarjojen ja festivaalien johtaja. Hän on yksi
Viron johtavia musiikkipersoonallisuuksia ja on kansainvälisesti
kysytty tulkitsija.
Valmistuttuaan 1977 Tallinnan konservatoriosta (nyk.
Viron musiikkiakatemia) Mustonen syvensi opintojaan Itävallassa
ja Hollannissa. 1972 Mustonen perusti Hortus Musicus-
yhtyeen, joka erikoistui musiikkiin keskiajasta barokkiin. Tällä alalla
yhtye teki uraauurtavaa työtä silloisessa Neuvostoliitossa.
Hortus Musicus konsertoi Tallinnan Värava-tornissa, tekee
vuosittain laajoja kiertueita Virossa ja ulkomailla, nauhoittaa
säännöllisesti radiolle sekä on yksi Mustosen barokkifestivaalin
kantavista voimista. Mustonen ja Hortus Musicus ovat tehneet
myös uraaurtavaa työtä, kun he vanhan musiikin yhtyeenä
ovat tilanneet teoksia esimerkiksi Arvo Pärtiltä.
Andres Mustonen on 1990-luvulla saavuttanut
mainetta kapellimestarina. Suomessa hän on johtanut useita kertoja
mm. Turun ja Helsingin kaupunginorkestereita sekä
Tapiola Sinfoniettaa.
Anna Aminoff-Gullichsen on opiskellut
Sibelius-Akatemiassa Liisa Ruohon, Ilpo Mansneruksen ja Mikael Helasvuon
johdolla. Diplominsa hän suoritti vuonna 1992 ja vuonna 1995 hän
piti ensikonserttinsa. Talvella 1995 Aminoff opiskeli
Lontoossa opettajinaan Clifford Benson ja William Bennett.
Aminoff on soittanut useimmissa
pääkaupunkiseudun orkestereissa ja opettanut mm. Helsingin konservatoriossa
ja Sibelius-Akatemiassa. Nykyään Aminoff toimii free
lance-taiteilijana: hän on tehnyt useita äänityksiä Yleisradiolle
sekä konsertoinut Suomessa ja Virossa.
Sinfonietta Odysseus-orkesteri perustettiin vuonna
1996 tarkoituksena koota yhteen nuoria virolaisia ja
suomalaisia ammattimuusikoita ja musiikin-opiskelijoita. Orkesteria
johtavat Andrus Kallastu (Viro) ja Magnus Still
(Suomi). Kamarikokoonpanoista sinfoniaorkesteriksi
muuntautuvan orkesterin toiminnan yhtenä painopisteenä on nostaa
esille nuoria nousevia kykyjä sekä koti- että ulkomaisten säveltäjien
ja muusikoiden keskuudesta. Sinfonietta Odysseus
on kantaesittänyt Samuel Angelicuksen, Andrus Kallastun ja
Gernot Schedlbergerin teoksia.
Orkesteri toteuttaa noin viisi projektia vuodessa.
Aikaisemmista projekteista mainittakoon YLE:n nauhoittama
debyyttikonsertti "Musikland Österreich"-festivaalilla Helsingissä 1997
sekä kamarikokoonpanon vierailu arvostetuilla
Smetanan kansainvälisillä oopperajuhlilla Tshekeissä 1998. Kesällä
1999 orkesteri esiintyi Pärnun oopperajuhlilla kahdessa eri
konsertissa sekä Mozartin oopperassa "Schauspieldirektor"
yhteistyössä Pärnun kaupunginorkesterin kanssa. 1999-2000
-kauden haasteena on virolaista taidemusiikkia sadan vuoden
ajalta esittelevä Festum Esticum -sarja.
Konserttimestari Kristel Eeroja
Viulu Irina Aitai, Kristiina Birk, Eva-Liisa Ehala, Tatjana Günter,
Joanna Hyrsky, Liisa Koivuranta, Katrin Matveus, Anu Mänd, Anna Pohjola,
Hanna Repo, Piret Sandberg, Laura Vainio, Mai Vilkman, Maire Varma, Maria Zarubina
Alttoviulu Küllike Küürnapuu, Marianne Mäenpää,
Liina Sakkos, Max Savikangas
Sello Irina Matveus, Anna Mäkilä, Sasha Mäkilä, Marina
Pelesheva, Heli Sommer
Kontrabasso Andreas Arder, Eila Saikkonen
Oboe Mika Suihko
Harppu Kirsti Vartiainen
Cembalo ja celesta Kristiina Erendi
Lyömäsoittimet Anto Õnnis, Ari-Pekka Mäenpää
Järjestäjät
Andrus Kallastu, Satumaija Peltoniemi, Anne Rissanen, Arvi Sommer, Magnus Still,
Toomas Velmet
Taidegrafiikka Made Balbat
Logo ja graafinen suunnittelu Mart
Sõmermaa
Tuotanto Forza Finlandia. Konsertin nauhoittaa
Yleisradio.
Yhteistyössä Pärnun kaupunginorkesterin, Sibelius-Akatemian
ja Tuglas-seuran kanssa. Konserttia tukevat
Helsingin kaupungin kirjasto- ja kulttuurilautakunta, Jenny ja Antti Wihurin
Rahasto, Opetusministeriö ja Viron kulttuuriministeriö.
Viron teatteri- ja musiikkimuseo on yhteistyössä Viron
Suomen-Instituutin kanssa koostanut Viron musiikin 100
vuotta -näyttelyn Festum Esticumia varten
<< takaisin
etusivulle
|